Rumasana

Erilainen on Rumasana

Oulun yliopiston Humanistisen killan julkaisema Rumasana ilmestyy tänä vuonna nettilehtenä, joka päivittää kulttuurikanavia nykypäivään.

Tässä Rumasanassa esitellään J. H. Erkon runokilpailussa palkitut tekstit vuodelta 2013. Lisäksi lehdessä on oululaisten kirjoittajien tekstejä.

Lehteä tekemässä on tänäkin vuonna ollut tekemässä joukko osaajia. Graafisesta ulkoasusta vastaa Jussi Snicker, koodauksesta Rainer Koirikivi ja kuvituksesta Eija Jorma. Näiden taitavien tekijöiden ansiosta Rumasana uskaltaa olla erilainen.

Kunnia

Mikko Tervonen

1

— Minne te nyt ootte menossa?

— Rautasillalle.

Harrin äiti Saija aavisti jotain.

— Sinne et mene.

— Miksen muka?

Saija mietti vastaustaan kauan. Liian kauan, Harri ajatteli ja meni ovelan näköiseksi. Paha kyllä Saija oli heikko ja salli ainoalle lapselleen lähes kaiken, sillä Harri oli sairas ja oli menettänyt isänsä.

— Et mee. Minä kiellän sua.

Harri, pienikokoinen, silmälasipäinen ja rujo teinipoika, tavoitteli ääneensä autoritääristä mataluutta, mutta sai ulos vain kiekaisun. Hänen äänenmurroksensa oli myöhässä kuten kaikki muukin hänessä.

— Minähän meen.

— Siellä on vaarallista.

— Ei me mennä autojen eteen. Me ollaan siinä pyörätiellä.

— Sen ku näkis. Sinä keksit aina mitä typerämpiä temppuja.

Saija jatkoi punaisena. Oli noloa kertoa pojalleen, mitä tämä oli, vaikka kiertelikin.

— Sinä oot semmonen yllytyshullu. Tiijä mitä sinä vielä saat päähäs. Ihan ku sulla ei ois omaa tahtoa ollenkaan. Joo, sinä hyppäisit vaikka jyrkänteeltä muiden perässä.

Se arvio painoi Harrin niskassa vielä pihalla. Ei ollut kyse muiden seuraamisesta, hän sanoi itselleen. Hän oli erityinen, sillä teki aina vain sen mitä muut eivät uskaltaneet.

Kun ennen vanhaan oli väijytty junia Oulun ratapihalla, Harri oli aina erkaantunut piilostaan junan tullessa ja väistänyt juuri ja juuri sen punavalkoisen keulan juostessaan sen editse. Toki hän sen jälkeen oli huomannut, ettei enää ollut pikkupoika ja että toiset pojat olivat alkaneet suhtautua hänen temppuiluunsa huvittuneesti.

Ensin hänelle oli vain naureskeltu, mutta sitten hän oli saanut uuden nimenkin: Hullu-Harri. Se ei haitannut häntä, sillä hän oli erikoinen ja kyyninen poika.

Pienikokoisuutensa ja kehittymättömyytensä takia hänen tietysti täytyikin temppuilla, sillä tappeluissa ja urheilussa hän olisi armotta jäänyt muiden jalkoihin. Toisaalta hän oli lukenut enemmän kuin muut pojat tiesivät olevankaan ja oli siksi todellakin tavallista hullumpi. Aluksi hän oli lukenut vain kioskeissa myytäviä ohuita lännenpokkareita lähinnä niiden pornografisten kohtauksien takia kuten muutkin. Kuitenkin jokin sankaruuden ajatuksessa oli tarttunut hänen takaraivoonsa Mutta toisin kuin kaverit luulivat, hän ei ollut enää teini-iässä tarpeeksi lapsellinen uskoakseen täysin sydämin kunniaan, sillä hän ei ollut koskaan siihen uskonut. Hän pilkkasi, siinä kaikki.

Hän oli aina tiennyt olevansa yksin. Ajan myötä hänen katkeruutensa oli kasvanut valtavaksi. Hän oli alkanut pitää surkeaa elämäänsä aina vain vähemmän elämisen arvoisena, kunnes sitten hänen kyynisyytensä oli marinoitunut hienostuneemmaksi.

Pian hän oli oppinut porukassa korostamaan hurjuuttaan ja kertomaan niin sairaita juttuja, että oli saanut pitää maskotin asemansa. Hänelle oli samantekevää, mitä hänestä ajateltiin, kunhan hän sai pilkata kunniaa ja muita pyhiä asioita. Kuolema oli kaikista naurettavin asia, sitä hän halveksui eniten ja keksi aina uusia temppuja. Hän juoksi autojen editse, kiipeili korkeilla paikoilla.

Vuodet kuluivat. Harrin yksinäisyys lisääntyi ja mielisairaus kehittyi. Lopussa hänessä oli jäljellä vain yksi idea, sankaruus ja sitä seuraava kunnia. Lapsellinen uroteko oli niin naurettava asia, että siihen tuli välttämättä ryhtyä, etenkin jos kuolemanvaara oli suuri. Harri ei jäisi kaipaamaan elämäänsä.

Likaisesta ja ränsistyneestä tuiralaisesta kaksiosta hän käveli lohkeilleita ja erivärisillä kivillä läikitettyjä betoniportaita alas kävely- ja pyörätielle, joka johti Oulujoen ylittävälle rautatiesillalle. Hänen epämuodostuneita ja liian pieniä ja vääriä jalkoja särki jo valmiiksi, mutta hän pilkkasi itseään ja sanoi, että tärkeillä hetkillä tosimiehet aina kestivät repeämättä. Häntä luultiin vielä yleisesti lapseksi ja surkean kehittymättömäksi sellaiseksikin.

Hänen isänsä Veijo asui kalliimmassa kaupunginosassa Saijaa rutkasti kauniimman ja nuoremman naisen kanssa, eikä mies halunnut enää poikaansa nähdäkään. Joskus isän oli sentään pakko tavata Harri. Silloin hän oli viileä, virallinen ja hyvin puettu. Rahaa hänellä oli antaa, mutta toisaalta hän oli aina nolo Harrin seurassa. Uudet terveet lapsensa hän otti mukaan kiusaamaan poikaa.

He kävivät aina McDonaldsilla, eivät koskaan muualla. Jos naisia meni ohi, Veijo siirsi tuolinsa kauemmas Harrista. Hän ei halunnut tunnustaa sukulaisuuttaan poikaansa, roteva ja viriili mies.

Kerran ollessaan pieni Harri oli kuullut oven läpi ukon huutavan Saijalle. Se oli ollut hetkeä ennen avioeroa.

— Se on sun vika. Meijän suvusta se ei ainakaan oo tullu. Se on sinun vika, että se on tuommonen. Kampurajalka, vammanen. Sinun vika.

Isä oli kunnioitettu ja tiukka yrityspamppu. Harri tiesi käyvänsä hänen kunniansa päälle pelkällä olemassaolollaan. Isättömyys oli paha, mutta vielä pahempaa oli, kun Harri näki Oulujoen vierustan rantatien alussa koivun alla liian lähellä toisiaan kävelevät kaksi miestä ja halusi hyökätä hedän kimppuunsa. Niin loistava hänen omakuvansa ei sentään ollut, että hän olisi hyökännyt aikaisten miesten kimppuun. Ei hän väkivaltaa pelännyt vaan naurua, jos se aiheutui väärästä syystä. Häntä haukuttiin homoksi.

Naiset eivät hänestä piitanneet. Ala-asteen kuudennella luokalla oli ollut yksi tyttö, jolla oli ollut söpöt hammasraudat, mutta hän oli ollut Harrille liian pitkä, tavallinen ja kehittynytkin. Harrin murrosikä ei ollut vielä alkanut eikä olisi alkavakaan kuin lääkkeiden avulla.

Hän oli ladellut hammasrautatytölle patentoituja kauheuksiaan varmistaakseen epäonnistumisensa. Hän oli tutkaillut tyttöä, katsonut ohi kulkevia reippaita urheilijanuorukaisia ja tehnyt kädestään pistoolin, jonka hän oli laukaissut jokaisen pojan kohdalla ketään hylkimättä. Lopussa hän oli vielä ampunut itsensäkin osoittaakseen, ettei todellakaan pitänyt itseään muita parempia. Elämä oli suuri vitsi, hän oli sanonut, kuolema vielä suurempi.

Harri raahusti rantatietä Rautasillalle päin. Hän tuli avantouintipaikan kohdalle ja ohitti monia kurttuisia ukkoja ja mummoja, jotka olivat katkeria vedelle ja sille, ettei se ollut jäässä. Oli vasta syyskuu ja kohtalaisen lämmin päivä.

Tien lopussa ja sillan vieressä Harri vielä ajatteli, miltä veteen iskeytyminen tuntui. Jos käden löi nopeasti vaikka vesivatiin, siihen sattui kuin olisi lyönyt asfalttia.

Kaikki ei ollut likimainkaan täydellistä, sillä vesikään ei ollut kovin kylmää. Mutta kun Harri oli kerran tullut heittäneeksi suunnitelmansa ilmaan piruuttaan ja sen kummemmin ajattelematta, siihen oli pitänyt ryhtyä mitä pikimmiten.

Nopeus oli tärkeää ja hengen vapaus. Todellinen Harri loisti eikä nilkuttanut tai kituuttanut jatkuvien kipujen orjana.

Kun kaverit olivat pari tuntia sitten kysyneet, saisivatko he tuoda huorahtavat tyttöystävänsä katsomaan, Harri oli jyrähtänyt kiellon. Kerrankin hän oli saanut heikkoon ääneensä tarpeeksi vakuuttavuutta. Hän oli jopa ollut aistivinaan hienoista ihailua, mutta sille hän oli nauranut kaikkein paskaisimmin.

Oliko veteen iskeytyminen kauheaa, vaikka haaleaankin. Joutuiko siinä sokkiin? Mutta kunnian takia ihmisen tuli kestää.

Harri köpötti hassulla tyylillään rantatien päähän ja alkoi käveli lyhyttä sillalle johtavaa pätkää ylämäkeen. Sen lopussa hänen heikot jalkansa eivät olisi enää jaksaneet. Loppumatkasta hänen piti jo painaa reisiään, että ne liikkuisivat. Onneksi kunnia oli valmistava hänelle suuremmat ja paremmat jalat kuin kenellekään muulle. Niillä hän harppaisi vaivatta kerralla muiden yläpuolelle yhdellä loikalla.

Harri linkkasi loppumatkan sillan keskelle, verrytteli kuin ainakin urheilija, odotti kiltisti kaveriensa saapumista sovittuun aikaan ja valmistautui tyynesti ja hengitystään harjoittaen hyppyyn. Vielä hän haukkoi henkeä ja samalla ojenteli tikkumaisia käsiään kuin uimarit, jotka olisi hänen puolestaan voinut kaikki lyödä heti lihoiksi.

Hän ei osannut uida, mutta kun jotkut aivottomat urheilijapojatkin tekivät sen niin helposti, kyllä hänkin siihen pystyisi. Samalla hän muisti, että oli kokenut kummallisen autuuden aina pujahtaessaan lähestyvän junan tai auton keulan ohi. Niinä hetkinä hän oli ollut painoton, aineeton ja kuolematon.

Virta oli voimakas, pudotus kova ja ranta kaukana. Kaikki olisikin mennyt hyvin, jos ei olisi ollut yhtä asiaa. Elämänsä tärkeimmällä hetkellä Harri sai irvokkaan vakavuuden puuskan. Kun uskoi tarpeeksi vähän kunniaan, jotenkin uskoi senkin, että se pehmentäisi pudotusta ja kantaisi virrasta rannalle.

— Kato, se ei sittekään uskalla hypätä!

— Hullu-Harri, Hullu-Harri!

— Kuule, pitäskö se hakea tuolta pois?

— Hyppää! Hyppää!

2

Veikko raahusti hikeä valuen, halpa puku rytyssä ja keinonahkasalkku kourassa Asemakadun kävely- ja pyörätietä. Kerran hän pysähtyi kuin olisi pitkään miettinyt jotain. Sen aikana hän liikutti itsekseen huuliaan.

Lopulta hän sattui vilkaisemaan salkkuaan ja jäi sitä tuijottamaan kuin se olisi vasta ilmestynyt hänen käteensä. Hän mietti vielä hetkisen, katseli ohi kulkevia pyöräilijöitä kuin odottaen vastausta ja lopulta heitti salkun kaaressa pitkälle vankilan aidan toiselle puolen. Hänen tyydytyksekseen se räsähti hajalle ja levitti sisältönsä kaikkiin ilmansuuntiin.

Tärkeät sopimuspaperit hajosivat pitkin pihaa ja tarttuivat pian tuuleen kuin lehdet. Yksi niistä lensi puuskassa vasten kalteriporttia ja jäi hetkeksi siihen kiinni, kunnes pääsi sujahtamaan läpi ja katoamaan Oulun ankaraan viimaan. Veikko mietti pitkään ja poisti ja heitti kovat nahkakengätkin. Ne olivat puristaneet hänen kivistäviä ja liikavarpaisia jalkojaan jo viisi vuosikymmentä.

Oli kuin hän olisi vaatteiden mukana riisunut ja nakannut pois muutakin. Heiteltyään kenkänsä mäkeen hän tunsi keventyneensä. Hän oli valmis jatkamaan.

Vähän matka kuljettuaan hän riisui vielä puvuntakkinsakin ja ripusti sen pieneen kesäasuisen koivun oksaan. Ensin se putosi, joten hän nosti sen takaisin ja tasapainotti paremmin. Hetkisen hän pohti loppujenkin vaatteiden riisumista, mutta se olisi käynyt liiaksikin kunnian päälle, ja kunniastahan juuri olikin kysymys. Veikosta tuntui, että hän oli epäonnistunut kaikessa, mitä hän oli elämässään yrittänyt.

Vaimo Helvi oli lähtenyt lasten kanssa, kaverit jääneet juopottelun jäätyä. Korjaamoyritys oli juuri menossa konkurssiin, mitä seuraisi likainen pesänselvitys. Veikko oli käyttänyt firman rahoja uhkapelaamiseen ja jäänyt siitä kiinni.

Veikko oli syyllinen ohittaessaan vankilan, mutta pääsi sitten avoimelle ja valoiselle paikalle, jonka jälkeen alkoi jo loiva pitkä nousu siltaa kohti. Tuuli kylmäsi takintonta ja hikistä selkää ja sai koko ruumiin värisemään. Nuha oli tulossa, mutta se ei ehtisi tappaa Veikkoa.

Autot ja pyöräilijät humahtelivat ohi. Veikko tunsi sisimmässään, että ohikulkijat tuijottivat hänen likaisia sukkajalkojaan ja pitivät häntä hulluna. Jotenkin hän piti sitä mukavana, armahtavana, sopivana ja huvittavanakin. Jäätyään kiinni rötöstelystä hän oli ollut melko vainoharhainen.

Liikennevalo vaihtui vihreäksi. Veikko käveli reteästi risteyksen yli. Kuin rangaistuksena terävä sepelikivi pisti kipeästi sukan ja ihonkin läpi. Veikko älähti, kumarsi katsomaan ja jäi hetkeksi hyppimään yhdellä jalalla. Sitä kaikkea tehdessä taiten koottu kaljunpeittokampaus hajosi kolmeksi pään ympärillä vapaasti viuhuvaksi kimpuksi kuin viimeistelläkseen Veikon nöyryytyksen. Hän pysähtyi ylöspäin viettävälle kävelytielle, mietti hetken kampauksen korjaamista ja sitä, missä voisi peilata itseään. Sitten hän muisti, että kaikki näkisivät hänen kaljunsa, kun hänet naarattaisiin ylös. Muistaisivatko hautausurakoitsijat edes koota hänen kampauksensa arkkua varten?

Elämässä oli liikaa epävarmuuksia ja sokeita pisteitä. Se oli aina vaivannut Veikkoa. Kaikkea ei vain voinut pitää näpeissään.

Korjaamoyrittäjänä ja aviomiehenä hän oli aina varonut varomasta päästyäänkin ja pelännyt kaikkea mahdollista. Siksi kai hän olikin epäonnistunut avioliitossaan ja bisneksissään. Kunniaa hän oli ajatellut kaikki elämänsä päivät ja yrittänyt siihen yltää.

Pienenä hän oli ollut kurja ja hintelä mökinpoika ja oli kadehtinut tuttua rikasta lääkäriperhettä. Hän oli joutunut menemään nukkumaan nälissään ja pitämään käytettyjä vaatteita, jotka äiti oli hakenut SPR:n kirpputorilta. Köyhyys oli rohkaissut häntä filosofoimaan. Hän oli ymmärtänyt jo nuorena, että se, mistä maailmassa kilpailtiin, ei ollut minkään arvoista.

Tuttu lääkäri oli saanut raivokohtauksen ja tappanut perheensä. Se oli ollut viimeinen pettymys. Ikänsä karttuessa Veikko oli joutunut aina uudestaan huomaamaan tappelevansa turhan takia. Koulu oli pitänyt hoitaa hyvin vaikka verta pierren, firma saada menestymään ja lapset työntää hyviin kouluihin. Koskaan ei ollut voinut vain olla.

Helvi oli monesti kehottanut Veikkoa pitämään hauskaa, mutta Veikko oli tiennyt, että vaimo ja kaikki muutkin olisivat jättäneet hänet, jos hän ei olisi pitänyt kaikkea pyörimässä. Pelaaminen oli alkanut pikkuhiljaa. Markka-aikana Veikko oli käynyt tauoillaan syömässä huoltoasemilla tarjouksessa olevia eilisiä munavoileipiä ja juomassa haaleaa keskiolutta. Lähtiessään hän oli vielä pelannut huoletta jämäkolikkonsa ja tuntenut olonsa paremmaksi kuin koskaan.

Markkojen vaihtuessa euroiksi hän ei ollut huomannut tai välittänyt. Euroja hän oli käsitellyt samalla tavalla kuin markkoja ja suorastaan inhottavasti nauttinut hävitessään aina vain enemmän ja enemmän. Kontrollin menettäminen oli ollut mukavaa, vastalause elämän typeryydelle.

Pian Veikko oli jo totonnut isoilla rahoilla. Opittuaan käyttämään nettiä hän oli seonnut nettipokeriin ja tarvinnut yhä suurempia lainoja yrityksensä kassasta. Siihen mennessä vieraiksi jääneet vaimo ja lapset olivat jo hävinneet muualle, mutta Veikko oli edelleen luullut pyörittävänsä maapalloa. Sitten Kaikki langat olivat karanneet hetkessä hänen käsistään. Se oli ollut hänen elämänsä tähtihetki.

Rautatiesillan juurella saatu suurin oivallus oli se, että kunnian mentyä mikään ei enää haitannut. Jos Veikko olikin erehtynyt kerran, kuolema hävittäisi sen ihmisten mielestä, mutta jos ei hävittäisi, hän ei olisi sitä enää kuulemassa.

Hassua kyllä, vaikka hän tiesi kuolevansa ja pilkkasi kunniaa, hän kuvitteli sittenkin, että se itsessään tasoittaisi ne esteet, joita hänen varrelleen oli sattunut. Helvikin muistaisi hänet kunniallisena miehenä, joka oli tehnyt oikean ratkaisun epäonnistuessaan kaikessa. Lapsetkaan eivät joutuisi kasvamaan tietäen, että heidän isänsä oli mitä oli.

Firma jäisi muitten mieliharmiksi, Veikko vielä vahvisti itseään päästyään sillan juurelle. Sitten tuli kuitenkin pysähdys. Kaiteeseen nojasi pikkuruinen vammainen poika, jolle alhaalla rannalla olijat huusivat.

Pojat pilkkasivat vakavaa asiaa. Veikko meni tulipunaiseksi. Sitten hän sentään huomasi, mitä pojat olivat tekemässä, eikä voinut kuin alkaa nauraa.

Maaria Tuukkanen

Erkko 2013, Etelä-Savon palkinto

I

haikeus kiertyy hiuksiin
    jotka valahtavat tyynylle
sinulla on varpusia hiuksissasi
unesi tuoksu
    raottaa silmäluomiani
en voi nukahtaa
   kuin keilat kaatuvat 
minä kumoonnun 
 silloin kun sinä
katsot minua ja hymyilet
     kuin tuhat aurinkoa
olen liemeä
     silloin kun sinä puhut
ryystä minut, ryystä!
  kaada minut, kaada!
           kellahdan, valun
             suupielillesi, syliisi

 kun katson silmiisi 
mietin onko munasi
kiero vai suora
    onko se iso ja paksu
haluaisitko käyttää sitä minuun
      vai kuuluuko se toiselle
       onko se ahkera vai laiska
    pitääkö se aamuista vai illoista
molempi parempi, mietin
 onko se puhdas kuin lumi
  lämmin kuin minun aukkoni
   onko se terve
syttyykö se nopeasti
   onko sen laukaus nopea vai hidas 
onko sen neste makeaa
      mitä se ajattelee minusta
     olenko kaunis ja seksikäs
saanko sen pystyyn
  olenko kostea ja hyväntuoksuinen
    rakastaako se minua
II

viinilasilliset wanhassa jokelassa
    puhuvat kuin eivät olisi erossa olleetkaan
lasin reunaan jää tahmainen jälki
punahuulinen tyttö on rakastunut
     toinen tyhjään tuijottava itkee kurjuuttaan
tämä katto romahtaa pian alas
sanoo portsari kun auttaa takkeja tyttöjen päälle
viimeinen ilta joen kaupungissa on pian juhlittu
joku mies huutaa kadulla
      mä annan kohta munaa että pääsen nukkumaan
kurja tyttö käpertyy vierassänkyyn
     mutta ei saa unta
hän näkee suljetuin silminsä vääristyneitä kasvoja
tuossa on ystävä, tuossa tuntematon
tuossa hänen miehensä
     ja tyyny kuiskii rivouksia hänen korvaansa
et voi satuttaa minua, olen jo rikki
    kuin jumiin jäänyt painokone
miksi sanasi silti saavat 
sydämeni räjähtämään veriseksi paperisilpuksi
     ja sisäelimeni puristumaan
 kuin niiden ympärille olisi sidottu naru
ja mitä on tämä märkä
   jota valuu silmistäni – kylmistä ja kovista
olen jo hajalla
       kuin päältäni ratki revitty pusero
miksi silti saat mieleni tummumaan 
     kuin huone jonka ainoa lamppu palaa poksahtaen
älä sano enää mitään
en halua kuulla mitään
     mikä repii hiuksiani irti päänahastani
en ymmärrä miksi silti kysyn
ole hiljaa nyt
ei kukaan meistä ole enää sama
     hyvästijättö tuntuu kuin terävät jääpuikot
             niskassa naulaavat naaman katuun
   hiekoitus menee silmiin suuhun sieraimiin
ruumiin ympärille muodostuu haikea rinki 
     vain korvat kuulevat
kuinka sinä kuiskit mennessäsi
     kiidät tähdeksi talvitaivaan
III

purppurainen käppyrämänty
       syksyn viimeinen lupiini tienvarressa
yksin kulkee metsässä keiju
tallaa sammalvihreää 
näkee mättäällä puolukan
      pistää suuhunsa sen

kuperin väräjävin siivin 
lentää rantasipi järven yli
      kuin se laulaisi suoraan 
keijun sydämeen
   ja keiju on pakahtua onnesta
 itkee pienen pisaran
kai tuli se raskaaksi puolukasta
       yksinhuoltajaäidiksi rupesi

Henri Kauhanen

Erkko 2013, voittaja

Lapsuuden asetelma


Olin tähkä mi tuulessa eli.
Vesi hyväili runkoni juurta.
Valo ojensi varteni kasvuun.
Kesä ravitsi viljaisan meren.

Myrsky vuodatti jumalanveren.
Vihan langetti aaltojen laskuun.
Mikä lakosi mun, oli suurta.
Olin tähkä mi tuulessa eli.

Olin ruiskukan versosen veli.
Lokakuun ontologia


Ex falso quod libet: ristiriidasta
johtuvat kaikki väitelauseet.

Samoin koko maailma virittyy jostakin,
joka ei ole itsessään ymmärrettävää.

Verum ex quo libet: tautologian
johtavat kaikki väitelauseet.

Samoin koko maailma päättyy johonkin,
joka on selvää ja tarkkaa, se on: totta.
Toinen ekspletiivi


Ei kyrpä mikä diivanääni tuolla
kyrvän nurkkapöydän naikkosella;
siis, jos kyrvätykseen saattaa kuolla,
kuolen kohta: tämä donna bella
jos juoruaa vielä toistuvasti
lähden pois ja tuskin palaan tähän
kyrvän kahvilaan. Siis oikeasti,
kyllä kyrpä pitää muita vähän
osaa kunnioittaa, muiden kahvi-
hetkiä. Eikä olla kyrpämäinen
dorka, kyrvän urpo, kyrvän pahvi.
On jalkakäytäväkin kyrvän jäinen.
       Tämän sijasta voisi olla jotain kyrvän hienoa.
       Nurkassa kyrvänmoinen hessu soittelisi pienoa!
Sicut sagittae?


Tehdessäni syntiä tulen terveemmäksi.
Tehdessäni väärin eheydyn,
voin tulla sanovaksi: Jumala,
jos olette, on teillä oikeus
asettaa nämä kärsimykseni.
Voin astua itsestäni ulos ja katsoa
takaisin nenänvarttani pitkin.
Nöyrryn, siinä asian ydin.

Voin verrata rikkomustani artisokkaan.
Kun yö nyt vaihtuu aamuksi
ja aurinko nostaa säteensä,
avautuu lehti lehden perään.
Näen, mitä en ennen.
Savu menee sinunkin silmiisi


Jokaisen polttamani sikarin
olen jollekulle omistanut.

Ensimmäisen isälleni,
jonka nuuskaaman nuuskan
happamaan tuoksuun käärelehti
assosioituu,

toisen herra Lukalle,
joka syksyn iltapäivänä
tuprutti savua briaaripiipustaan
kirjaston portaalla, tuuli
vei verkkaisesti pieniä pilviä,

kolmannen Lakulle,
jonka turkki oli hankea vasten
savun sinen harmaa.

Savun vastaansanomattoman tuoksun,
joka tarttuu etusormeen,
ja vähemmässä määrin peukaloon
ja keskisormeen,
olen näissä olosuhteissa
omistanut Lasse Lehtiselle.

Antti Faarinen

Erkko 2013, 3. sija

ajatus seisoi päällään
nähdäkseen antiteesinsä
  mutta ei huomannut sitä
vaan se
 mätkähti mahalleen maahan
 makasi siinä
ja katsoi kunnes maailma seisoi päällään
   söi sitten synteesin
 pyörähti selälleen
  että tässä sopii sulatella
 mutta sulikin itse
  sopivasti päivällisajaksi
ajatelmia sopii jättää portaikkoon
 ja jäädä alemmas odottelemaan kompuroijia
  nostaa kaatuneet samalla vieden niiden kirjaimet
   jotka sopii jättää portaikkoon
    ja jäädä odottelemaan
     että jostain tulee
      jalat, joilla kävellä ylös ja alas
        ylös ja alas
       yks ja sama

kun kurkkaat matkalla ikkunasta
 näet
  jotain ihan muuta
   Eino uittaa ankkuria
    katselee vuoristoihin
     jolloin Zen vyöryy rinnettä alas täydellisen hallitusti
      törmää Olympos-vuoreen, joka

loppua en osaa sanoa, mutta
  kun kävelet tunturia ylös tihkusateessa voit ymmärtää:
   Sisyfos kompuroi; se on ainoa keino
       voittaa

          käsite
mitä vielä Sisyfoksesta, kiven kohtalo on kauniimpi tarina
    näkee hetken omalta olymposvuoreltaan, jolla kukat ja pikkukivet
                 jumalatkin näkyvät ystävinä
      pyörii yhä alemmas odottelee käsittelijäänsä
            katsoo kylmänä sitten sitä vihaista otetta
                                       rakastavaa
        olo raskas, muusta ei tiedä

   Thanatos tappaja, anna minun kulua soraksi
       veljesi jalanpohjiin
   lopulta täksikin yöksi
Seppo meni sairaalaan
 nappas lääkkeensä ja lähti
siivooja huusi mars matkaan hus
manalaan ja takas
ei ole tulemista se sano ja sai lapiosta
kuin Aineias kieli keskellä suuta
sinne missä lymyää kyrpä poskessa johtokuntaa tukku
 kukkuu! sanoi trauma lapsesta asti tuttu
  miettinyt että Aino naivipuhdasvapaa
    näytä miten jatulit voitetaan
      ja näytä että vain
     näin Seppo samoaa
    nukuttaa vahtikoirat
   laulaa valtio on valtimo ja pinni
     miettii maanalla että näillä Olympos-vuorillekkin
      kaipaa takaisin varjoon
    siivooja soittaa suutaan
      kuten aina kun kusen nurkkiin
        lennä lennä 
          ajatus viimeinen
         yli vuorten ja ali
         läpi luolaston jossa munkit odottavat
         pukevat minut kallioon
          olen valmis
     hermostot
leviävät ikuisuuteen
        Ukon vaimon virkkuukoukkuihin
           
               särkyy lakkaa

maailma alkaa ja on kevät
 vuorenrauha kesyttää Sepon innon
ajatus tappaa viimeinkin pohdinnat
  viimeinen sana, se
 pysähtyy kielellesi hetken ajaksi
 kunnes kuulet 
    sen viimein leijumassa suusi ulkopuolella
     ei enää ole epäilystäkään
    täytyy aloittaa alusta
     tai melkein onhan sinulla tämä
         ajatus

ajatus käy istumaan pöydän toiselle puolen
       kahvikuppi kädessä, mies miehelle

työtä on joka vuodelle ja enemmänkin
   metsää peltoja
 ajatus kaskeaa eläimet linnutkin
  kaiken 
 jää vain ajatus - ja ajattelija
katselet jussia myötätuntoisesti
    tarjoat termarista kupin kahvia
      käärit sätkän
  ja sanot kun siinä savuttelet
    tulenviejä olisi taas armahdettava
      kuuluu vaan puronporinaa
   herakles myi jo jousensa
Porkkana kirjoittaa kirjettä vaimolleen. 
Lunta sataa.
Postimies tarpoo, talloo porkkanan.
Linnut laulaa. Hyvä tuuli tarttuu.
kävelin niin kuin nyt aina kävelen
 kun roska jalkoineen kaikkineen askelteli vastaani
  tervehti kuuluvasti - ohikulkijatkin hämmästelivät -
   "tallo minut!" millainen tervehdys se tuollainen on
    liityin leikkiin otin runoni revin ja ripottelin siihen
     mukavasti roskan vierelle
      nyt sinulla on perhe, jolle olla vihainen
       voi hyvin
  kävelin hieman eri tavoin kotiin

Mari Laaksonen

Erkko 2013, kunniamaininta

Teoksesta Galleria Noesis,
ntamo 2013

Kuluneiden, värinsä haalistavien jakkaroiden maailma voi vain näyttää. 
Missä diagnosoimme kuolleita filosofeja, omaelämänkerroista etsittyjä
tuttuuden aavistuksia. Missä yhä syvemmältä aletaan etsiä yksinäisyyden 
alkuperää. Tullaan samalla todistaneeksi. 

Kuinka paljon lailla nimetty on täällä lähempänä vastakohtaansa. 
Kuinka väritän matkan. Metronpenkinoranssilla. 

Sillä pystyn nimeämään värin. Kun yhä enemmän tuntuu kuin ei äidinkieltä 
ole. Kuin puhuminen pohjimmiltaan luopumista. Seisomme liian pitkien, 
mittaamatta jäävien, maan alle työntyvien liukuportaiden oikeassa reunassa. 
Enkä sano, mitä haluan. Sanon, minkä voin.
Miltei lumettomana marraskuun iltana junan ikkunasta avautuu toinen 
vaunu. Istut oikealla puolellasi. 

Nojaudut eteenpäin ja katsot ikkunaan. Kun tie tunkeutuu radan lähelle, 
katuvaloista paljastuvat valkoiset penkereet, sysimusta tie. Läikikäs 
mustavalkoinen metsänpohja. Hetken tiedät kulkevasi jossain keskellä 
loputonta pohjoista. Kunnes maisema äkkiä katoaa. 

Ja ikkunasta katsovat hyvin tutut vieraat kasvot. 
Käännyt nopeasti pois. 

Olet tunnistanut kuvasi, se tekee sinusta älykkään eläimen. Kieltänyt kuvan, 
ehkä juuri se tekee miehen. Kieltää kaikki tyhjässä eteenpäin kiitävät kuvat 
tekee tietenkin enkelin. Mutta mikä tekee sinut. Ei ole ainuttakaan kuvaa.
Huuto yhdennentoista kerroksen ikkunasta alas kohtisuoraa betoniseinää. 
Laskee portaiden lukumäärän. Tyhjässä huoneessa yksin soittavan 
korkeakantisen pianon. Rakastetun elottoman käden retkottamaan alas 
vuoteen reunalta. 

Koskettaa jäykistyviä sormenpäitä. Piirtää kreikkalaisia aakkosia apteekin 
ruskeiden pullojen läpikuluville etiketeille. Käärii irtonaisen abloyn puhtaan 
karheaan aluslakanaan. Lakana peittää avaimen kilahduksen asvalttia 
vasten. 

Vain kyllin kevyt. Tyhjässä huoneessa putoava kosketin. Mikä näyttää, 
miten me suorassa pudotuksessa 

ensin avaudumme. Kunnes katoamme.
Hitaat autot lipuvat eteenpäin, jalankulkijat poukkoilevat. Kaikki tulee tähän 
risteykseen päästäkseen pois. Mutta valot näyttävät hetken punaista. 
Taitoskohdassa 

ehdotetaan ratkaisua. Joku haluaa olla humalassa kevääseen. Laulaa 
talvikuukausien läpi alavireistä hallelujaa. Uittaa madagaskarin 
maanalaisissa vesissä sokeita, ylösalaisia, valkoisia kaloja. Kirjoittaa 

elättää kuolleita rakastettuja. Etsiä vanhoista ympäristötiedon oppikirjoista 
planeettaa, painovoimakerrointa, jolla ihmisenraskaan enkelin voi antaa 
kohota. Laskea kuormaa nelimetriselle kärkivälille. Sitten jähmettää 

vanhan miehen abloyn valtuuttaman ovensuuhun. Kuva leikataan ennen 
kuin valot vaihtuvat. Tapahtumisen ikä sekunnin kymmenesosia riittää 
hyvin, ehtii kääntyä. Sanoa sokeista kaloista, ettei pimeässä ole merkitystä 
kumpi puoli on ylös, kumpi alas. Alkaa hitaasti vetää valkoisia kaloja 
selkäevästä kohti kivitaivasta. 
Nyt rintamamiestalot roikkuvat helminä silmukassa. Asvaltti poukkoilee, 
muttei täällä mitään pelättävää. On vain krooniset tilat. 

Dante, rakkaani. Kuinka pitkälle seuraat tyttöä ennen kuin tajuat, ettei 
beatricella ole mitään menetettävää. Hän on jo kuollut. Ja mitä ikinä 
näetkään, on pelkkiä heijastuksia maanpäällisistä peloistasi. Lisää kroonisia 
tiloja. Otat vain yhden askeleen. Ikuisuus on niin helppo kuvitella ajan 
loputtomuudeksi. Mikään ei ole helpompaa kuin kuvitella, että 
maailmankaikkeus on ollut jo ennen syntymäänsä.

Dante, rakkaani. Muistan sinut liian selvästi isoissa nokian kumisaappaissa, 
pannuhuoneen ovensuussa. Kovat pakkaset, pohjoisen maailman fyysisen 
epämukavuuden. Ei sillä ole suhdetta välimeren hellepäiviin.

Dante, rakkaani. Jos minun pitää viettää kanssasi ikuisuus, teen sen liian 
pienessä kylässä. Heitän kourallisen pikkukiviä ikkunaasi. Ja poltetaan 
tupakkia tyhjän kyläkoulun rappusilla. Keinutaan kovasti ja seisoviltaan. 
Sillä edes tänne ei voi jäädä. Edes tämä ei koskaan pääty. Jos todella olisit 
tahtonut ajan tuolle puolen, olisit luopunut jo ensimmäisestä kehästä.    
Ikkunalaudalla rautalangasta muotoiltu istuva koira. Se muistuttaa galleria 
noesiksesta. Se katoaa jo seuraavana yönä. 

Kun yhä uudelleen istutetaan pienten lumieläinten rivistö keskelle ajotietä. 
Heitetään ladonseinä täyteen valkoisia läikkiä. Kasvatetaan koiran viereen 
savikissa ja siniset lasisilmät. Koiranomistaja rahapuun juurelle pitämään 
vanhaa runkoa pystyssä. 

Kun vehka matkustaa amppelissaan kuin kuumailmapallon korissa, kaikki 
on analogiaa. Kuumailmapallo roikkuu taivaasta, ja punaiset puuportaat 
huoneen sivulla johtavat maanaliseen. Sieltä toiset betonia, samaa punaista 
syvemmälle. 

Kun vanhuuttaan huterat paloportaat ovat ainoa reitti ylös. Reitti, jota 
kielletään kulkemasta. Se muuntuu, muistuttaa. Kantaa galleria noesista 
jokaisella askelmallaan.

Antti Lehtinen

Erkko 2013, kunniamaininta

BUDDHAN RUKOUS

Meillä oli tapana mennä paikkaan, jossa kala syö varmasti. Meillä oli tapana varustaa vene, teroittaa koukut, korkata kaljat ja lausua Buddhan rukous: tässä elämässä minä syön sinut, seuraavassa elämässä sinä saatat syödä minut. Meillä oli tapana mennä paikkaan, jossa kala syö aina varmasti, onkia suunnattomasti särkiä veneeseen, raaputtaa niiltä silmät pullonkorkeilla ja laskea sitten takaisin veteen. Kaikki tämä vain siksi, ettei vedenalainen maailma kävisi ylivoimaiseksi, ettei joku aina näkisi vesirajasta kaikkia rikoksia. Veneeseen nousi suunnattomasti särkiä, raaputimme niiltä silmät pullonkorkeilla ja laskimme sitten takaisin veteen. Veri virtasi veden lailla airojen alla, silmät särkien silmien särkyä, kaikki tämä vain siksi ettei kenenkään tarvitsisi kärsiä tarpeettomasti särkevää surua. Tuona hetken ymmärsin silmittömän väkivallan käsitteen omakohtaisesti ja lausuin Buddhan rukouksen: tässä elämässä nopeat syövät hitaat, seuraavassa elämässä hitaat saavat syövän. Kaikki tämä vain siksi, ettei joku joutuisi aina näkemään kuinka jätteitä lasketaan järveen, ettei vedenalainen maailma paisuisi salaisuuksista ja tulvisi yli silminnäkijöistä, ettei vedenpinta nousisi kesästä toiseen, kaikki tämä vain siksi ettei joku aina vakoilisi kaislikosta meidän naisia alapesulla, ettei joku aina tuijottaisi kun kuset laidan yli salaisesti. Jokaiselle särjelle lausuin Buddhan rukouksen: tässä elämässä minä sokeutan sinut, seuraavassa elämässä sinä et näe minua. Rukoushuuto kantaa tyynellä selällä ällistyttävän kauas. Kaikki tämä vain siksi, ettei vedenalainen maailma kävisi ylivoimaiseksi, ettei joku aina näkisi pinnan takaa josta me näemme vain peilikuvia.

KOSKI

alavilla mailla on enää yksi koskematon koski, kaikkeen kosketaan, mikään ei jää koskemattomaksi, kaikkeen jää sormenjälki paitsi jäähän, vaikka jäähän siihenkin tahroja jos hengittää riittävän ahnaasti rasvaista hengitystä, jos ahmii riittävän ahnaasti suuhunsa kaiken, koskee huulillaan kaikkea koska kosketus koskee kaikkia, syö verta kuin syöveri ja hengittää riittävän ahnaasti kuumaa verenrasvaista hengitystä, jäähän myös jäähän lähmäisiä jälkiä, jäähän oi jäähän, alavilla mailla on enää yksi koskematon koski, josta kaikilla alavilla mailla olevilla on halu tulla kosketuksi ja loppu on historiaa, juoda koskemattomasta lähteestä, juopua juomakelvottomista kalvoista kuohuvan lähteen koskemattomista kasvoista, kaikkeen jää sormenjälki paitsi jäähän, josta jäljet sulavat valumavetenä koskemattomaan koskeen, johon kaikilla alavilla mailla olevilla on halu koskea huulillaan, mikään ei jää koskemattomaksi, ei yksikään koski ole sitä mihin joku aikoinaan laski, mihin aikoinaan perustettiin tukkijätkille kioski, jossa kiimakoskenlaskijat toisiaan salaöissä koski – en kestä lämpöäsi vailla näillä alavilla mailla! –, missä tupakannatsat mätänee ja yksi iskemätön aski, tukkijätkäin uinuvat vainut, kitkuvirret ja marrasvalot, ei sen viehkeämpää yhtälöä kun kaikkeen kosketaan, kosket joita lasketaan ja jäävät lukemattomiksi, ei ole muuta kuin se mihin kosketaan ja mikä jää koskemattomaksi, ja loppu on historiaa kunnes historia on loppu mutta kun lopussa historia aukeaa, se koskee kaikkea ja vyöryy ulos itsestään kuin alavilla mailla viimeinen koskematon koski, eikä historiaan jää sormenjälkiä, ei edes verenrasvaista hengitystä, sillä kukaan ei yllä sen nopeuteen ja tämä koskee myös sinua

I

Mies kantaa sydäntä hihassaan ja aivoja lahkeessa Naisella on kaunis seksi, jota hän on koristellut verta vuotavin höyhenin Miehellä on pään kokonainen aivo Hän on töissä työpaikalla Nainen nukkuu unta Paranormaalia hurinaa ilmastoinnissa Äiti puree vauvan kynnet lyhyiksi Isät eivät koske vastasyntyneisiin Silmät oksentaa suolaa Henkilö menee syvään hätätilaan ja televisiokuvat ajalta ennen värejä ovat rakeisia ja pimeitä, mustavalkoinen lumisade peittää kuvasta sekä järven sekä rannan Mykistyköön kieli, rakastavaiset kohtaavat kiusallisen hiljaisuuden vallitessa Rantahiekassa syvät renkaanjäljet johtavat pyörätuoliin, joka on puoliksi uponnut hiekkaan Siitä eteenpäin jäljet jatkuvat Jalanjäljet

II

Lapset ovat tulevaisuuden ihmisiä Opettaja sanoo tupakansyömällä äänellä Opettajan esittelemä valkoinen kivi kiertää luokassa pienten käsien tunnusteltavana Luokan rumalle tytölle sitä ei anneta, onhan sillä kaikista likaisimmat kädet jos se on koskenut niillä kasvojaan Tulevaisuudessa lapset ovat ihmisiä Ruma tyttö kasvaa aikuiseksi Naisella on kaunis seksi Mikä sitten riivaa lapsia kun ne eivät osaa arvostaa sellaisia asioita kuten Äiti tekee huomennakin ylitöitä jos Isä juo liikaa kaljaa se tulee hulluksi Mies taantuu Pojaksi pukeutuneella rumalla Tytöllä on valkoinen kivi jonka Opettaja esittelee luokalle valkoisen kiven pienten käsien tunnusteltavaksi Luokan rumalle tytölle sitä ei anneta, onhan sillä kaikista likaisimmat kädet Tyttö kasvaa Naiseksi pukeutuneella Miehellä on kaunis seksi, jota hän on koristellut verta vuotavin höyhenin Isä epäonnistui keskellä päivää ja pakeni Äiti tekee huomennakin ylitöitä

III

Olen nuori masentunut ihminen Teen nuoria masentuneita asioita Viimeinen kuva Minulta putoaa hiuksia joka paikkaan Tupakoin Niin että suussa maistuu ienveri Minua surettaa televisio ja katson sitä Työpaikalla teen töitä Olen töissä työpaikalla Minä asun kielessä Kerran tein päätöksen En sylje korkkiin Työpaikalla teen töitä Minulla on teoria nimeltään Ikioma teoria Lämmitän mikrossa hankeen unohtuneita kaljoja Yhtenä aamuna minä olin tässä hereillä kun sinä olit nukkumassa ja Isäkin oli vielä työelämässä Kun olin herännyt yhtenä aamuna aikaisemmin enkä muuten nukkunut enää koskaan sen jälkeen Minua surettaa televisio ja katson sitä Päähenkilö nousee, menee vessaan ja pesee kasvonsa Aina ne jotka näkevät painajaisia Pesevät aina kasvonsa Kun olin herännyt yhtenä aamuna aikaisemmin Näemme kuinka päähenkilö painii hanaveden ja sisäisten demonien sekaisessa aamuyössä Katulamput muistuttavat puita Oranssi valo syö jokaisen värin Suurpainenatriumpurkauslamput muistuttavat puita Ohikulkijoiden painava hengitys yhdistää tilanteen aiemmin näkemäämme unimaisemaan Loistavalla näyttelijäntyöllä näytetään torikammoisen ihmisen tuskainen työmatka Sitten hän herää säpsähtäen Kun olin herännyt yhtenä aamuna aikaisemmin Aina ne jotka näkevät painajaisia Pesevät aina kasvonsa Kuka minä olen ottamaan vastuuta omista tekemisistäni Viimeinen kuva Mustavalkoista savua leijailee utuisen suomättään yllä aamuyöstä Syvenevät kengänjäljet johtavat upottavaan nevaan Jalasta jäänyt punainen saapas törröttää kuvan vasemmalla takalaidalla Siitä eteenpäin jäljet jatkuvat Jalanjäljet

KATUMA

Katumajärvestä löytyy kuollutta leikkivä lapsi, leikkisä ruumis jolla on snorkkeli, elämänkierto ja muut sellaiset asiat tulevat väistämättä mieleen ja nyt liikutun, herkkiä ovat muut sellaiset asiat. Rannalla ihmisiä lukemassa Tšehovia, ihmisiä katsomassa ihmisiä lukemassa Tšehovia, ihmisiä kuuntelemassa ihmisiä katsomassa ihmisiä lukemassa Tšehovia ja ihmisiä jotka eivät kestä tätä enää ja huutavat, että lakatkaa, lakatkaa he huutavat ja ihmisiä huutamassa ihmisille kuuntelemassa ihmisiä katsomassa ihmisiä lukemassa Tšehovia, näitä ihmisiä rannalla ja vedessä kuolleeksi piilottautunut lapsi, joka ei siedä aikuisia eikä varsinkaan Tšehovia. Kun vedestä löydetään hukutettu lapsi, vanhemmat tietävät tehneensä virheen siinä, että kasvattivat tyttärestään uhrin eivätkä murhaajaa, ajattelee Katumajärvessä kuollutta leikkivä tyttölapsi. Aurinko posottaa taivaalla, vettä valuvia kasvoja, maitoa joka kaatuu pitkillä kaarilla laseihin, nainen käsiseisonta-asennossa yltä päältä tulessa, ihmisiä lukemassa Tšehovia ja mustaa teetä joka läikkyy tahattomien naurunpyrähdysten tahdissa rantapyyhkeille, kylmiä hyveitä ja kuollutta leikkivä lapsi. Tšehovin henkilöillä on aina määränpää muttei koskaan matkaa, musta tee läikkyy tahattomien naurunpyrähdysten tahdissa rantapyyhkeille, kasvoillaan sairaus joka voisi olla kuten rutto, tarttuva ja sosiaalisesti nolo, sairaan sorja sarjamieli, kylmiä hyveitä jotka kelluvat pintaan öiseen aikaan ilman renkaita, hukkuneen tunnistaa vain veteen jääneistä renkaista, jonka kuullessaan vesihätään kätkeytynyt lapsi pyristelee aaltoja järven pintaan. Ajattelen nykyään kaikesta kuten se yksikin tohtori siitä yhdestäkin näytelmästä: ”Kuulkaa! Nyt tulisi huutoa ja jos jollakin olisi vielä korvat niin tämähän olisi miltei aito ihmisten välinen kohtaaminen!” Aikaa on aina tarpeeksi muttei koskaan liian vähän, tohtori jatkaa, istu vaikka tähän niin käymme läpi jokaisen pinnan ja kerrostuman, morfiinia sekä valeriaanaa, huikka päähäs ja huikka sille jok’ sen määräs, teillä saattaa olla jokin sairaus kuten rutto, tarttuva ja nolo, siksi on säännöllisin väliajoin tutkittava jokainen kerrostuma ja pinta ettei sairaan sievä siro sorja sarjamieli rakoile, kupruile tai haalistu liikoja auringon porottavan posotuksen alla, joka lämmittää Katumajärven vihreänteenvihreää vettä kuollutta leikkivän lapsen ympärillä.

MATKALLA ALAS

Matkalla alas et voi hengittää
kovassa putoamispaineessa
kaulajänteen kiristyminen
korviin asti painuvat huulet
ylipuhaltavasta tuulesta
sieraimiin saattaa jäädä
pilvien haperoista ainetta
joka ei enää ikinä tule
uloshengitys on ainoa
hengitys ei onnistu kovin
hyvin voi nähdä toistuvan kauas
mutta lähellä ei olekaan mitään
kuuden kilometrin korkeudessa
hengitys ei onnistu kovin
        hyvinkään kaupungin yllä
                auringon paine alavatsassa
                valoa rintalastan alla
                pieni verenpurkaus aivoissa
                valo velloo valon alla
        matkalla alas et voi hengittää kovin
hyvin voi nähdä toistuvan kauas
silmäluomet kiertyvät auki
ylipuhaltavasta tuulesta
ilman keveys ilman raskautta
ilman värit ilman harmautta
ilman painetta ilman korkeutta
ilman valloitus ilman
valloitusaikeita matkalla alas
et voi hengittää kovin hyvin
sumupisara murtaa ilman
kaulajänteen kiristyminen
korviin asti painuvat huulet
ilman keveyttä ilman raskautta
sumupisara murtaa ilman
happea hengitys ei onnistu kovin
hyvin voi nähdä toistuvan kauas
silmäluomet kiertyvät auki
mutta lähellä ei olekaan mitään

Pauli Hautala

Erkko 2013, kunniamaininta

Ukraina

Tämä on juna Ukrainan halki, kolmas luokka 
ei edes kolise niin lujaa kuin sade vaunun 
katolla, se ei pitäisi hereillä mutta kun Sergei 
kuorsaa edessäni niin kovaa,
arvaisiko hän minun miettivän nyt jääkautta, 
kun Euraasia oli yhtä aroa, heimot
yhtä kansaa ja mammutinliha olennainen 
tekijä maailmanmarkkinoilla
kuten valuuttakurssien vaihtelut tänään, 
he osasivat keinotella täällä jo silloin 
niin luovalla tavalla että laulu ja tanssi
ja soitto kalpenevat, tämä
on siis juna Ukrainan halki ja vaunu 
koliseva ihmiskunta, katon alla 
kuin luolassa sadetta pitämässä.
Venäjä

Sitä on taivasta,
aroa ja tundraa
ja vielä lisää taivasta, laskeutuvia 
kosmonautteja ja lentokoneista 
tippuvia julisteita, näetkö miten
ne muokkaavat ja lavastavat valokuvia 
silmää
Sojuzia
nopeammin, silti

sitä on taivaan alla aikaa
että vielä voi nauttia teestä 
riippumatta siitä millä valuutalla 
ja kenelle se maksetaan, 
kaalisoppaan
sekoittuu aromia,
taivasta aroon ja tundraan.
Karjala

Tämä on sinun vuoteesi, meidän
viljalti vehmaileva kannaksemme,
näkyvien raskaiden patojen aukeamista vartova 
näkymätön vuoksi ja onko vertaus
kaukaa haettu, sopimaton: kohta niin
kuin 30-luvun Monrepos, vain muistoissa, ideoissa läsnä, yhtä katoava
katoamaton kuin pommitettu Viipuri,
ja vertauksesta toiseen, lehti tulee
puuhun ja lähtee puusta, kukunta
vaimenee ja käki lehahtaa
latvassa lopullisesti kadotakseen,
sinun vuoteeltasi, meidän ikävälle
luovutetuilta laulumailtamme.
Riika

He tietävät miten sopimukset
tehdään, he tietävät miten
ne rikotaan, ja kun Hansaliiton henki 
vaeltaa tylsien kapeiden
kujien halki itämafian hahmossa 
matkapuhelinvarkaiden pelko pakottaa 
vain ihailemaan jugendia tarkemmin, 
tämä maailmanperintökohde löytyy 
arvaamatta kuten kellari Mustapäiden 
killan talosta,
siellä sinä tahdot
                        tahdot
                                tahdot tietää mitä
portaiden alimman askelman 
alla on,
hiiri joka luikkii pakoon
Itämerta kyntävän koggin tavoin, 
omaa viekkauttaan säikkyen.

Skotlanti

Enemmän kuin nummien ja säkkipillien maasta välitimme 
nummista ja säkkipilleistä,
välitimme siis maasta kuten ei maasta vaan
kuten postikortista välitetään, ja kun keskellä
harmaata Edinburghia
laatikkomaisen talon ja kivisen niityn muodostamassa kulmassa 
juuri ennen tuulessa kaartuvaa aitaa
aivan liian tyypillisesti sade kastelee
läpimäräksi ahtaasta liikkeestä ostetun kartan
muistan miksi me haluamme istua
vierekkäin lentokoneessa
tiukasti pedatun sängyn
tai kuluneen laiturin sijasta, siitä huolimatta

välitämme enemmän yhteisistä seinistämme 
kuin vieraiden kaupunkien
postikorttien kokoelmasta niiden pinnalla
ja miten vihaankaan sinun lempeää
ja ymmärtäväistä katsettasi, rakastan 
tuhahduksiasi huonoille
selityksille, ihanien puhkottujen säkkipillien 
melulta kuulostaville.

Färsaaret

En osaa kaivata olematonta, 
vain sitä mikä on ollut,
hän painaa häpeissään päänsä 
kalaverkkoihin,
saaressa jossa kappeli on liian 
vaikean matkan päässä.
Tehdään sitten niin, mennään 
troolilaiturille ja sotkeudutaan 
isovaarin verkkoihin, ne löytävät 
hänet sitten kaikessa hulluudessaan, 
mutta käsitättehän tämän:

Pohjois-Atlantin saariryhmistä ja epäilyttäviä 
tarinoita maista kuin mielentiloista 
kertovista ihmisistä
voi irtautua vain kieltäytymällä 
unohtamasta niitä, täällä on paikkoja
joissa ilma ei lopu, laiturissa hän 
vetäisisi sitä henkeensä 
viimeisen kerran
ja kirjoittaisi syyn
kalanruodoista tehdyin kirjaimin, 
ja se olisi yhtä totta
kuin kadonnut armoa koskeva kohta 
irlantilaismunkkien 900-luvulla 
tuomissa kirjoituksissa.

Erkka Mykkänen

Erkko 2013, 2. sija

Pelastus

Nuoripari hoiperteli aamuyöllä lampea reunustavaa hiekkatietä kohti kaupungin keskustaa. He olivat juuri lähteneet eräistä juhlista, joissa kaikki oli virrannut. Mies ja nainen raahustivat rapisevalla tiellä tukeutuen toisiinsa niin tiiviisti, että jokin maailman ulkopuolinen olento olisi saattanut erehtyä pitämään heitä yhtenä ainoana organismina. Sinusta minä tykkään, mies sanoi. Minäkin sinusta, sanoi nainen. Ja he pysähtyivät suutelemaan, eikä kumpikaan maistanut toisessa alkoholia, sillä heissä oli sitä saman verran. Matka jatkui. Juuri ennen kääntymistään lammelta kohti keskustan melua he kuulivat äänen ja alkoivat töksähdellä sen suuntaan. Keskellä lammenselkää näkyi pari huitovia käsiä. Se hukkuu, mies huudahti, pussasi naista otsahiuksiin ja alkoi pinkoa kohti lampea. Varovasti! huusi nainen perään. Mies ui lammen selälle vankoin ja lujin vedoin, humalan unohtanein. Hän kietoi hukkuvan olennon harteilleen ja alkoi ponnistella takaisin. Mutta puolivälissä paluumatkaa mies näytti menettävän voimansa. Vauhti hidastui ja hidastui kunnes mies lopulta vajosi vedenpinnan alle. Pelastettu olento sen sijaan jatkoi hätääntynyttä räpiköintiään kohti rantaa, kunnes sai viimein jalkakosketuksen. Nainen meni olentoa vastaan. Se oli mies. Hieman edellistä, pelastusyritelmään menehtynyttä miestä nuorempi. Nainen riisui takkinsa ja kietoi sen miehen ympärille. Oletko kunnossa? nainen kysyi. Mies ei vastannut vaan veti keuhkonsa täyteen happea kuin ensi kertaa. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, silmänsä syvät. Tulehan, nainen sanoi ja kiersi kätensä miehen vyötäisille. Ja toisiinsa tukeutuen he jatkoivat matkaansa kohti keskustaa.

Hauta

Tyttö nousi haudastaan ja laahusti punaiseen kotitaloonsa. Vanhemmat haukkoivat happea. Tyttö roiski hautuumaan kuraa eteisen valkealle matolle ja tivasi: Kuinka kuolin? Antakaa kuulua! Isä ei saanut aikaiseksi äännähdystäkään, mutta äiti sopersi: Olosuhteet olivat... epäselvät. Tyttö huokaisi: Oliko syy sitten minun? Vanhemmat laskivat arat katseensa mattoon – joka oli alkanut muistuttaa musteläiskätestiä – ja pysyttelivät vaiti. No, ehkä sitä on myöhäistä murehtia, tyttö sanoi, vaan kertokaahan sitten, isäni ja äitini, millaisen elämän olisitte minulle toivoneet? Vanhemmat poistuivat keittiöön pohtimaan. Hetken perästä he antoivat vastauksensa. Tyttö niiasi, poistui ja alkoi elää elämää käskettyä. Vuosikymmenien perästä, valmistuttuaan, nainen palasi kotiinsa vastaanottaakseen vanhempiensa syleilevän hyväksynnän. Mutta punainen kotitalo oli maalattu vihreäksi ja sen asukkaat sanoivat entisen omistajien kuolleen vuosia takaperin. Nainen ähkäisi ja palasi hautuumaalle. Talvi oli satanut tukevan, muistopaaseja peittävän lumen, joten naisella oli vaikeuksia löytää sijaansa. Hän pyysi apua tuuheakulmaiselta haudankaivajalta, joka tunsi kiven naisen nimestä. Isän ja äidin kuolinsijoja ei lähettyvillä näkynyt. Nainen ja kaivaja kävivät juttusille. He naureskelivat naisen hautakiveen kaiverretulle kömpelölle raamatunkohdalle: Pyrkikäät niitten perään / jotka ylhäällä ovat / eikä niitten / jotka maan päällä ovat. Sitten nainen sanoi tuuheakulmaiselle haudankaivajalle: Pidäthän huolen, etten enää pääse pois. Ja nainen kävi arkkuunsa, jonka kaivaja tukevasti peitteli. Vasta kun oli liian myöhäistä, nainen ymmärsi, kuinka syviä tunteita haudankaivaja oli hänessä herättänyt.

Tussi

Syöpä? mies toisti. Siltä näyttää, sanoi lääkäri. Seuraavat viikot mies toisteli ympäristössään noita kahta tavua. Joka kerran kun ne levisivät maailmaan miehen suusta, hän tunsi keventyvänsä; aivan kuin lukemattomat velvollisuuden siteet, sellaisetkin joita mies ei ollut aiemmin huomannut, olisivat säie kerrallaan ratkenneet kiristämästä hänen olemustaan. Ja lopulta mies oli vapaa. Vaivatta hän häivytti kaikki suhteensa yhteiskuntaan, ystäviinsä, puolisoonsa ja lapsiinsa ja osti tussin. Turkoosilla tussilla mies kirjoitteli aforismeja bussin istuinten takapuoliin, puhelinpylväisiin ja yleisten vessojen oviin. Hän liitti ajatelmiensa oheen puhelinnumeronsa, jotta mietteistä vaikuttuneet kansalaiset voisivat ottaa yhteyttä keskustellakseen kuoleman hyväksymisestä, teodikean ongelmasta ja niin edelleen. Niinpä, vähä vähältä, mies haali mainetta ajattelijana, jonka suhtautuminen elämän vääjäämättömyyksiin oli varsin huomionarvoista. Kerran, kun mies oli viimeistellyt aforismin erään linja-auton istuimen selkämykseen – siinä viikatemiehen kohdanneen ihmisen vapaudenriehaa edusti tuuleen irronnut koivunlehti – miehen kännykkä alkoi täristä taskussa. Soittaja oli lääkäri. Mistä aforismistani tahtoisit keskustella? mies kysyi. Ei, sanoi lääkäri, soitin kertoakseni, ettei teillä olekaan syöpää. Mies heristi kännykkää kädessään ja sanoi kuulevansa huonosti. Lääkäri toisti asiansa. Mies sulki puhelimen. Ja samassa jokin, kuin happo, alkoi levitä hänen mielessään. Bussin saapuessa päätepysäkille mies oli jo kuollut. Linjakkaan tyhjennyttyä kuski huomasi miehen ja tuolin selkämykseen vasta ikuistetun mietteen. Aforismi laajensi kuskin tietoisuutta niin, että hän soitti oitis oheistettuun puhelinnumeroon. Mutta kukaan ei vastannut.

Vuori

Bussi kulki joka-aamuisella reitillään siinä kaupungissa, jossa satoi lähes aina. Hämmennys asiakaskunnassa oli suuri, kun kuski yllättäen kuulutti: Poikkeusreitti, rakkaat asiakkaat! ja otti kumman suunnan. Hetken typertyneen hiljaisuuden jälkeen asiakkaiden keskuudessa puhkesi yleinen älinä ja revintä. Mutta kuski ilmoitti pleksinsä takaa: Luottakaa, rakkaat asiakkaat! He tottelivat vasta huomattuaan, että ovet olivat lukittu, ikkunat olivat luodinkestävää lasia eikä kuskinkopin pleksin läpikään ollut asiaa. Pian päädyttiin kaupunkia vierustavalle, savusumussa kylpevälle vuorelle. Bussi mutkitteli jyrkkää tietä läpi sankkenevan sumun. Levottomuus kupli asiakaskunnassa. Sitten, vuoren laella, bussi pulmahti kirkkaaseen ilmaan kuin suon syvyydestä. Ensimmäistä kertaa viikkokausiin asiakkaat näkivät auringon. Eikä heistä päässyt ääntäkään, kun bussikuski kuulutti viimeisen kuulutuksensa: Olkaa hyvät, rakkaat asiakkaat! ja ajoi kielekkeeltä alas. Tästä pitäen aika koettiin ikään kuin hidastuneena. Kuski painoi nappia, joka irrotti bussin peräseinän: asiakkaat imeytyivät ulos. Pilvet repeilivät ympärillä, alla avautui kaupunki, ja siinä raukeassa vääjäämättömän vajoamisen tilassaan asiakkaat hiljalleen rauhoittuivat, löysivät toinen toisensa ja alkoivat nauraa, sillä auringon kirkkaus täytti heidät riemulla. Bussi kuskeineen rysähti maahan. Räjähdys oli hirmuinen, ja sen synnyttämä tulivalli iski päin ilon ja tyyneyden kokemuksessa vellovia asiakkaita. Kuski oli järjestänyt sopivan matkan päähän helikopterin, jonka pilotti nappasi tapahtumasta valokuvan. Kopio otoksesta lähetettiin asiakkaiden läheisille. Muistutukseksi.

Meri

Mies katseli merta ja ajatteli, että se vie kaikkialle. Katseli ja katseli. Pitkän ajan kuluttua miehen viereen istahti hyvin vanha nainen, jota mies ei tuntenut. Mitä teille kuuluu? mies kysyi. Minulla on muistisairaus, vanhus vastasi. En siis tiedä, mistä olen tulossa tai mihin olen menossa. Mies nousi ja auttoi naisen kanssaan käsikynkkään. He lähtivät kiertämään satamaa. Oli ollut pilvistä jo kuukausia. Laitureissa roikkui vain lahonneita veneitä, joita kukaan ei ollut vuosikymmeniin yrittänytkään kunnostaa. Miehen silmät sinkoilivat paatista toiseen: Löytyisi nyt yksikin merikelpoinen. Yksi riittäisi. Nainen oli jo uuvahtamaisillaan, kun eräs punainen soutuvene sattui miehen silmään. He kävivät kyytiin ja lähtivät vesille. Mies souti, ja vanha nainen istui ja käänteli verkkaan päätään, räpytteli silmiään.



Minne menemme? vanhus sanoi.





En minä tiedä, vastasi mies.











Mistä sitten olemme tulossa?














En tiedä sitäkään.

Askel Väärään Suuntaan

Anni Hyypiö

Tapahtuipa eräänä iltana oululaisessa kulttuuritapahtumassa, ettei illan klubille oltukaan buukattu tarpeeksi esiintyjiä. Aikatauluissa oli yllättävien perumisten aiheuttama kiusallinen ihmisenmentävä aukko. Kaikille tuttu koreografia alkoi jälleen kerran alusta.

Tapahtumaa juontava kulttuuripersoona nosti huulilleen oluttuopin ja kertoi alkoholismiin viittaavan ironisen vitsin. Juotuaan juontaja kysyi, löytyykö vapaaehtoisia heti vai vasta kiusallisen odottelun jälkeen. Yleisö hymisi turvallisesti penkeillään.

Lopulta esiintyjä saatiin ilmaisten drinkkilippujen avulla maaniteltua lavalle. Juonnon päätteeksi mikrofoni kulki yhden kulttuuripersoonan kädestä toiseen. Yleisö taputti vallanvaihdolle kohteliaasti.

Spottivalot välähtelivät ja esiintyjien silmät kiiltelivät väsyneinä. Yleisö taputti kohteliaasti. Klubin kuviot toistivat itseään; tämän tanssin askeleet ovat kaikille jo tuttuja.

Oululaista kulttuuriskeneä vaivaa tällä hetkellä outo paradoksi. Kulttuurikritiikissä toistuvat yhtäaikaisesti kysymykset miksi aina tätä ja miksei hei koskaan.

Ymmärtäähän sen, kun jokaisen tapahtuman järjestäjäjoukoissa hääräävät samat naamat ja sama paikallisväriä teoksissaan tunnollisesti tuottava kirjailija on puhumassa jokaisessa kirjallisuusfoorumissa.

Vapaaehtoisiksi kulttuurijärjestäjiksi ei ole suunnatonta tunkua. Jos sekä kalja ja kulttuuritarjonta ovat väljähtäneitä, voi vieras tuhahtaa päätään pyöritellen: taas tämä meni näin. Järjestäjän epäkiitolliseksi puuhaksi jää näiden epäkohtien ratkaiseminen.

Vaikka napakan kulttuurikritiikin esittäminen onkin mellevää, ei kulttuuripiirejä suurenneta elegantisti muotoillulla valitusvirsillä. Synkistelyn sijaan parempi strategia löytyy sisuuntumisesta.

Jos tutut naamat kulttuuriskenessä ärsyttävät, löytyy lääke läheltä: omasta peilistä. Jokaisella kriitikolla kun on tilaisuus laskea tuoppinsa pöytään vapaaehtoisia pyydettäessä, nousta pystyyn ja kävellä lavalle.

Jos tanssin askeleet turruttavat, on aina tilaisuus improvisoida.

Aasi

Jukka Ahola

Kuvitus: Eija Jorma

Olipa kerran poika, jonka äidillä oli harmaa jakkupuku ja isällä purtu mustekynä hampaitten välissä. Pojan nimi oli Pauli. Äidin nimi oli rouva Korhonen. Isän nimi herra Korhonen.

Pauli oli ainoa lapsia, ja kaikkihan me tiedämme, millaisia ainoat lapset ovat: vino kieli, vinot hampaat, vino mielikuvitus. Ensimmäisen oli korjannut puheterapeutti, toisen hammaslääkäri, mutta liukasta ajatuksenlentoa varten Korhoset vielä etsivät sopivaa ammattilaista.

Paulin päivät olivat täynnä seuraavanlaisia keskusteluja:

”Äiti, tuo on jänis”, Pauli sanoi ja osoitti pilveä.

”Tuo on cumulus nimbus. Jänis on lepus timidus”, äiti vastasi.

”Isä, katso. Hävittäjälentäjä-ässä ampuu vihulaisia”, Pauli sanoi ja lennätti paperilennokkia kätensä päässä.

”Modernit konfiliktit ratkaistaan taloudellisilla pakotteilla, ei voimakeinoin”, isä vastasi.

Mutta yöt. Yöt olivat Paulin omaa aikaa.

Kun vanhemmat olivat menneet nukkumaan, Pauli kiemurteli peiton alta ja raotti huoneensa ovea. Sitten hän istui sängyn laidalle odottamaan.

Pian kaviot löivät portaissa, ja ylpeä valkoinen turpa työnsi oven kokonaan auki.

Uljas oli hevonen. Taikahevonen. Pauli tiesi sen siitä, että muut hevoset eivät puhuneet paljoa, ja Uljas itse toisteli usein: ”Minä olen Uljas. Taikahevonen.”

Pauli ja Uljas olivat parhaita kavereita, mikä johtui pitkälti siitä, että Uljas oli Paulin kavereista ainoa, joka osasi lentää.

Joka yö Pauli ja Uljas lensivät kauas kotitalosta. Niin kauas, että koko kaupunki oli enää pieni tuikkiva piste meren rannalla. Ja vieläkin kauemmas. He lensivät avaruuteen, jossa oli niin kylmä, että Paulin sormet muuttuivat jonkun toisen sormiksi puristaessaan Uljaan harjaa. Kun Uljas kuuli, kuinka Paulin suorat hampaat alkoivat hakata yhteen, hän karautti korkea-arvoisten ystäviensä luokse lämmittelemään.

Neptunuksen sininen kuningatar otti heidät aina hymyillen vastaan. Punaisen planeetan prinsessa nipisteli Paulin poskea eikä osannut puhevialtaan sanoa lausetta loppuun ja toisteli vain ”Jos olisit vanhempi…”

Neptunuksen sininen kuningatar otti heidät aina hymyillen vastaan.

Kolmas kuu vasemmalta vastapäivään oli puolestaan Paulin lempitaivaankappale, koska sen kuninkaalla oli tapana tarjoilla tähdenlennosta tehtyä jäätelöä.

Niin hauskaa, kuin Paulilla olikin kiertää tähtien välissä, hän oli silti pieni poika ja vilkkaatkin pienet pojat tarvitsevat unta. Niinpä Uljas kiidätti hänet aamuyöstä kotiin, koska tiesi, että rouva Korhonen tulisi kello 7.00 herättelemään poikaa kouluun.

”Muistathan, että tämä on meidän salaisuutemme”, Uljas sanoi, kun peitteli Paulin sänkyyn. ”Jos kerrot äidillesi niin lumous murtuu ja sitten kaikki sinussa on suorassa. Ja ethän sinä halua olla pelkkiä suoria linjoja, kuten isäsi, vai mitä?”

Pauli piti suunsa eikä maininnut sanallakaan Uljaasta tai avaruuden tutkimisesta vanhemmilleen. Jos he kysyivät, mitä unta hän oli nähnyt, Pauli valehteli fiskaalivuodenajoista ja kvartaalitalouspaperikoneista, koska arveli sen miellyttävän isäänsä.

Koulussa Pauli jakoi omenoita laskennon tunnilla ja opetteli Suomen kuntia ja läänejä, mutta ne olivat kovin tylsiä verrattuna meteoriparviin, Saturnuksen renkaisiin ja kummallisiin kuihin, joilla oli kummallisia nimiä. Haukotukset repivät Paulin leukoja, kun hän antoi kolme omenaa Lassille, kolme Liisalle, kolme Leeville ja huoaah yksi jäi yli. Opettajat alkoivat ihmetellä, kun Pauli torkkui ainekirjoitusvihkonsa päällä, vaikka oli aiemmin niin pitänyt tarinoiden keksimisestä.

Uljas kävi joka yö, ja joka yö hän toisti saman varoituksen: ”Älä kerro kenellekään, muuten lumous raukeaa.” Paulilla oli tunne, että sen kerran kun lumous raukeaa niin se ei tule enää koskaan takaisin, eikä hän ollut vielä tarpeeksi iso poika, että olisi voinut siirtyä siihen maailmaan, jossa värejä oli yksi vähemmän.

Sitten eräänä päivänä, kun Pauli tuli koulusta, häntä oli odottamassa rouva Korhonen, herra Korhonen ja herra J. L. Ala-Lassila nuorempi, jonka silmät olivat pienet pisteet pyöreiden silmälasien takana. Herra J. L. Ala-Lassila kertoi Paulille olevansa pikkupollapipilääkäri, mitä Pauli ei ihan ymmärtänyt. Pauli oli kuitenkin aika varma, että pikkupollapipilääkäri ja lastenpsykiatri olivat melko lailla sama asia.

Pauli istui isoon nojatuoliin, josta jalat eivät yltäneet lattiaan.

He istuivat kaikki olohuoneeseen. Pauli isoon nojatuoliin, josta jalat eivät yltäneet lattiaan. Herra Ala-Lassila kyseli, miten Paulilla menee koulussa, väsyttää vähän mm mmm ja vaikea keskittyä aivan, entä muuten onko ystäviä ja sitten näytti paperille levinneitä mustekyniä. Yksi näytti Neptunuksen siniseltä kuningattarelta ja tämän meteorivaljakolta. Toisessa oli ihan selvästi kolmas kuu vasemmalta vastapäivään ja tähdenlentoja haavilla pyydystävä kuningas.

Vanhemmat ja herra J. L. Ala-Lassila nyökkäilivät toisilleen, itsekseen ja lopuksi Paulille. Herra Ala-Lassila löi muistikirjansa kiinni että pamahti, kätteli vanhemmat ja sanoi, että tapaus on aivan selvä. Tästä illoin aamuin yksi sinipunainen pilleri niin loppuu se haihattelu. Kiitos. Lasku tulee perästä.

Sinä iltana Pauli nielaisi iltamaitonsa kanssa pillerin, joka hangoitteli vastaan kurkussa ja tuntui mahassa kuin olisi nielaissut tennispallon. Rouva Korhonen peitteli Paulin sänkyyn ja veti oven kiinni. Poika odotti hetken ja kävi sitten vetämässä oven raolleen Uljasta varten.

Taikahevonen ei kuitenkaan tullut sinä yönä.

Eikä sitä seuraavana. Eikä sitä seuraavana. Eikä sittenkään.

Viikkoa tai kahta myöhemmin Pauli ei enää noussut avaamaan ovea vaan makasi vällyjen välissä, tuijotti kattoon ja odotti unta.

Pauli makasi vällyjen välissä, tuijotti kattoon ja odotti unta.

Sitten portaikosta alkoi kuulua pihinää ja vinkunaa. Klop klop kaviot hakkasivat pitkästä aikaa lattiaa. Askeleet olivat raskaita ja pysähtyivät välillä kokonaan, eikä käytävästä kuulunut muuta kuin keuhkoissa kiertävä vihellys.

Pauli veti peittoa ylemmäs leukansa alle. Kavio löi ovea.

”Sinä kerroit vaikka lupasit”, kuului ääni, joka ei ollut enää Uljaan korskea ääni vaan venyi ja vinkui kuin vinkka vanhassa talossa. ”Tule katsomaan, mitä olet minulle tehnyt.”

Pauli puristi silmät kiinni ja työnsi sormenpäät korviinsa. Veri kohisi ja kiehui, mutta välillä kuului kumahdus, kun karski kavio kutsui käytävään. Pauli makasi paikoilleen jähmettyneenä ja puri takahampaita yhteen, kunnes jännitys tuntui silmämunissa asti. Viimein hän nukahti.

Aamulla Pauli heräsi rouva Korhosen kirkaisuun, kun pojan oven edestä löytyi höyryävä kasa aasinpaskaa.